Puistopäivä

Heipsis!

Viime kirjoituksen vastapainoksi aion tänään kirjoittaa iloisemmin mielin. Tutustuminen naapurustoon omin voimin tuotti hyviä tuloksia ja oloni on kevyeämpi. Toki suhtaudun vakavasti uhkien läsnäoloon, mutta en anna pelolle liikaa valtaa.

Ystävänpäivän seikkailut johti pitkään kävelyretkeen. Huomasin että olen itseasiassa oppinut jo aika monta kadunnimeä. Kävellessäni otin kuvia mielenkiintoisista taloista ja kaduista  joiden sisällä oli "puutunneleita". Ei mikään ihmeellisempi kävelyretki ja sain olla rauhassa. Ainoastaan kuvaaminen herätti mielenkiintoa ohikulkijoissa ja silloin sain paljon katseita osakseni. Ehkäpä useat heistä mietti miksi joku kuvaa jotain niin arkipäiväistä. Tai kenties he etsivät maisemasta jotakin kuvaamisen arvoista. Ihan sama se minulle. Olin vain niin onnellinen että pelko alkoi väistyä mielestäni.

I <3 trees

Tänään heräsin auringonpaisteeseen ja suuntasin aamukahvini nautittuani tortille. Tori on auki viikonloppuisin lähipuistossamme nimeltä Parque Rodó. Itseasiassa se on myös kaupunginosan nimi, jossa asumme. Puisto on oiva paikka myös muina päivinä. Kuumina päivinä se tarjoaa paljon varjoisia paikkoja, joten rannalle menon sijaan voi suunnata tähän puistoon. Se onkin hyvin suosittu ja siellä viettää aikaa niin nuoret kuin vanhuksetkin. Erilaiset katusoittajat ja harrastelivat tapaavat myös kokoontua siellä. Eikä ihme sillä vehreys ja lintujen viserrys houkuttelee luokseen viettämään siellä edes pienen hetken ellei sitten koko päivänkin.

Parque rodó

Puu kasvanut toiseen puuhun kiinni

Huomaa punaisessa nauhassa kieppuva tyttö

Tori oli tällä kertaa isompi kuin ensimmäisellä kerralla käydessäni siellä. Pääasiassa siellä myydään vaatteita ja käsitöitä. Lisäksi sieltä voi ostaa mm. kasveja, kodin pientarvikkeita ja huonekaluja. Olisin voinut ostaa sieltä vaikka mitä, mutta mukanani ei ollut kuin 500 pesoa (noin 20e). Tyydyin siis ostamaan tällä kertaa kurpitsasta tehdyn papukaijan ja viherkasvin. Kurpitsoista tehdyt koriste-esineet ovat täällä tyypillisiä kädentöitä, jotka ainakin mieheni mieltää turistituotteiksi. Paikalliset ostavat lähinnää kurpitsasta tehtyjä mate-kuppeja. Mate-kupeista juodaan matea, joka on yrttijuomaa. Itsekin opettelen tätä juomaan pikku hiljaa, mutta tästä lisää myöhemmin.

Katuesiintyjiä torilla

Sneak a peek meidän kämpästä

Mi loro

y mi mate

Huomenna aion aloittaa tosissani espanjan kielen opiskelun. Kyllähän sitä on kirjat tultu avattua pariin otteeseen, mutta nyt haluan enemmän. Aion näin aluksi mennä kielikurssille, jossa minulla on myös mahdollisuus tutustua uusin ihmisiin. Huominen aamupäivä menee siis kielikoulun etsintään. Ensi kuussa saan myös yksityisopetusta kälyni opettajatuttavalta. Vastapalvelukseksi opetan hänelle englantia. Olen tästä super innoissani ja uskon että opin kielen tällä tavoin nopeasti. Itse asiassa kuukauden täällä olon jälkeen olen oppinut suhteellisen paljon. Ymmärrän nyt enemmän enkä valahda punaiseksi kun joku kysyy minulta jotakin mitä en heti ymmärrä. Kysymys joka minulle on esitetty useimmiten on "De dónde eres?", eli mistä olet kotoisin. Melkeinpä joka ikininen kerta kuulen tuon kysymyksen jossain muodossa. Se ei kuitenkaan haittaa minua, ymmärrän että se kiinnostaa. Kysyttiinhän tätä minun mieheltäkin usein Suomessa, vaikkakaan suomalaiset eivät niin uteliaita ole kuin urugualaiset. Ylpeänä minä aina kerron olevani Suomesta. :)

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

-Miiau

Ihanaa ystävänpäivää!

Vietän ystävänpäivää aamupäivällä kattimusteni seurassa. Hieman myöhemmin aion tutustua lisää alueeseen jossa asun. Haluan oppia viimeinkin tietämään miten missäkin voi liikkua. Eilen saavuttuamme Montevideoon koin ahdistusta kun kauppaan ei voinutkaa mennä yksin, koska oli pimeää. Eläminen täällä on niin erilaista. Turvallisuuden tunne on asia jota suomalaisena pitää itsestäänselvyytenä, mutta täällä se on harvinaista herkkua, jota saa nauttia kaltereiden takaa. Toki meidänkin kodissamme ikkunassa on kalterit, mutta terassille johtavassa ovessa taas ei ole. Mitä loistavaa logiikkaa. Montevideossa tällä hetkellä turvallisin paikka on mielestäni appivanhempien koti. Sinne olisi hankala murtautua sillä heidän talossaan on 24/7 ovivahti ja he asuvat seitsemännessä kerroksessa. Tosin ei anoppinikaan kuulemma ulkona liiku puoli yhdeksän jälkeen. Uskomatonta että sitä aikuinen ihminen joutuu moiseen alistumaan! Onhan siihen toki ymmärrettävä selitys se, että täällä ryöstelyn kohteeksi joutuvat lapset, vanhukset ja tottakai naiset. Silti tällä hetkellä koen ahdistavaksi että joudun miettimään milloin voin ulos mennä ja missä liikkua. Helsingissä asuessa vältin ainoastaan Kaisaniemen puistoa öiseen aikaan, mutta siihen se pitkälti jäi. Kaikki ystäväni ei tehneet edes sitä vähää.

Tänään missionani on siis tutustua naapurustoon ja yrittää tehdä Montevideosta itselleni edes hieman parempi kaveri tai tuttava, kuin se on nyt. Toivottakaa minulle onnea! Ja hei te läheiset jotka luette tätä, älkää huolestuko, ahdistukseen ei kuole. En siis aio uhmata minulle opetettuja turvasääntöjä, vaan opettelen hyväksymään että minun pitää elää niiden mukaan.

Kattimukset toivottaa leppoisaa ystävänpäivää näissä tietokoneen syövereistä kaivetuissa kuvissa. Miiau!

Mökkeilemässä

Aika Atlantidassa kuluu leppoisasti. Huomenna on edessä paluu Montevideoon. Se tuntuu hieman haikealta, sillä täällä tunnen oloni turvalliseksi ja rennoksi. Ihan kuin mökillä olisi, vaikka järven täällä korvaakin meri ja hiekkaranta. Ei pahemmat puitteet voisi sanoa. Olemme ahkerasti käyneetkin uimassa aina kun sade taukoaa ja aurinko ei ole liian polttava. Rannalle ei ole asiaa 12-16 välillä. Silloin aurinko on vaarallinen. Paloin silti yhtenä päivänä vaikka kello ei noin paljoa ollut. Merivesi imaisi kaiken aurinkorasvan iholtani eikä rasvaputeli sattunut mukaan. Oi miten hehkeä minun punainen nenäni oli ja miten huvittavan jäljen ihooni bikinieni olkainrinkula jätti. Prkl!

Mysteerimuna

Kattimuksetkin ovat saaneet nauttia ulkoilusta valjaissa päivittäin. Lisäksi heillä on myös kaapeli tv, kuten meilläkin. Siitä he näkevät ohi kulkevia koiria ja monenlaisia lintuja. Hirmu jännää, ainakin Hiron mielestä. Tilaa on myöskin enemmän ja juokseminen huoneesta toiseen on mukavaa ajanvietettä.

Vaihda jo kanavaa!

Ja kun sitten sataa tai on liian vaarallista olla auringonpaisteessa on onneksi monenlaista muuta puuhaa joiden parissa aika lentää. Tosin aika lentää kyllä blogia kirjoittaessa ja muuten surffaillessa netissä, mutta olen myös aloittanut uuden harrastuksen siippani kannustuksesta. Hän sanoi minulle ennen tänne tuloa että ehkä olisi hyvä opetella jonkin instrumentin soittaminen. Vuodessa voisi oppia paljonkin ja silloin huomioni kiinnittyisi johonkin muuhun kuin rahojen tuhlaamiseen asuntomme sisustamiseksi. Kjeh kjeh! No hyvä ideahan tuo oli ja nyt omistankin pikkuisen ja suloisen ukuleleen. Syy miksi valitsin juuri ukulelen on se että luulisin sen olevan tarpeeksi yksinkertainen soitin nokkahuiluja ja vähän pianoa soittaneelle henkilölle. Idean alunperin sain entiseltä työkaverilta, joka haaveili sellaista oppivansa soittamaan. A, kiitos ideasta. Voin kertoa sulle myöhemmin onko soitinta helppo oppia soittamaan ja kannattaako se. :) Muutaman nuotin osaan jo soittaa. Jihuu! Montevideosta meinaan kyllä ostaa nuottikirjan, ellen sitten sellaista onnistu netistä bongaamaan.

Lisäksi olen syventynyt paikallisiin makuihin hieman enemmän ja joitakin suosikkeja on jo löytynyt. Tosin en usko että makeutetut pähkinät ovat urugualaisten kesimiä, mutta he ainakn syövät niitä runsaasti. Niitä napostelen viinin kera tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa.

Huomioikaa söpö lasi joka maksoi 50 centtiä läheisessä marketissa

Ja ainoa hupikirja jonka mukaani valitsin on tämä.

Oi kuinka rakastan tätä sarjaa. Niin tv:ssä kuin kirjoissa. Kirjat ovat tosin paljon parempia kuin sarja itse, sillä kirjoihin mahtuu mukaan enemmän herkullisia yksityiskohtia ja henkilöiden luonteet tulevat tutuimmiksi. Tämän vuoksi asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin tv-sarjassa. Välillä jopa ymmärrän julmaa Cerceitä, mutta tv:ssä hän yksinkertaisesti on vaan bitch. Kyseinen kausi jota luen, ei ole vielä vakuuttanut minua täysin, mutta en ole vielä puoli välissäkään, joten aikaa tähän on vielä. Nyt meinaan taas uppotua sitä lukemaan. Joten hasta luego!

-Miiau

Ps. Mökkeilyhän ei ole mökkeilyä ilman hyttysia. Ajanviettoon kuuluukin myös tauokoamaton raajojen raapiminen. Toinen prkl.

Kolibrien kuvaan vangitseminen on mahdoton tehtävä vai?

Kun saavuimme tänne, minua ihastutti heti alkuun Atlantidassa kuullut äänet. Ainakin linnut ovat eksoottisempia. Äänimaisemaan kuuluu taukoamaton viserrys, sirkutus ja kälätys. Onnistuin bongaamaan heti ensimmäisenä iltana Korkeasaaresta tutun äänen ja ajattelin sekoavani muistini kanssa. Kolmantena aamuna ei enää ollut epäillystä äänen lähteestä. Riikinkukkohan se oli kuten arvelinkin. Naapurin katolla se tepasteli aamun kukonlaulunsa laulellen. Ja ei, Riikinkukko ei ole paikallinen eläin. Niitä elelee luonnonvaraisina Intiassa, eli aikas kaukana täältä. Mutta siltikin sain sitä ihastella vierestä vaikka pyrstöään kukko ei tällä kertaa viitsinyt esitellä. Naapurilla on vain hieman eksoottinen lemmikki.

Punaisella katolla Riikinkukko nähtiin, nyt ei ole näkynyt vaikka olen yrittänyt bongailla

Atlantidassa törmäsimme myös surullisempaan näkyyn vierailevasta eläimestä. Rannalla kävellessämme ihmettelimme miksi ihmisiä oli kerääntynyt yhteen paikkaan maata pällistelemään. Kun saavuimme väkijoukon luokse näimme miksi. Merikilpikonna oli joutunut rannalle ja kyyhötti maassa liikkumatta. Huomasin että kilpikonna vuoti verta ja mitä ilmeisemmin ei ollut enää elossa. Miten surulliseksi se saikaan minut ja samalla jotenkin vihaiseksi siitä etten voinut tehdä mitään. Joko kilpikonna raukka oli ajautunut aallonmurtajiin päin kovallla voimalla tai joku oli haavoittanut sitä tahalteen. Syy jäi mysteeriksi, mutta kilpikonna paloi verkkokalvoilleni ikuisesti. Kuvaa en halunnut ottaa. Kuulin appivanhemmiltani, että Uruguayn rannikoille oli muutama viikko takaperin ajelehtinut myös kuollut kaskelotti. Valas haudattiin läheiselle täyttömaalle. Tästä oli juttu jopa Iltalehdessä. http://m.iltalehti.fi/ulkomaat/2014011417928807_ul.shtml

Muita erikoisia eläimiä joihin olen törmännyt ovat kolibrit. Seisoin kesäpaikkamme pihan aidan vieressä ihastellen aloe vera kasveja kun huomasin kyseisten lintujen lentelevän sen ympärillä kuin keijukaiset. Olin niin hurmioitunut, että en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta. Olen pienestä tytöstä saakka toivonut näkevän näitä lintuja luonnonvaraisina ja enkä aluksi ollut uskoa silmiäni. Nyt joku voisi sanoa minun olevan päästäni sekaisin, mutta puolustuksekseni kerron että eläimet ovat aina olleet mielestäni hyvin kiehtovia. Nyt kun istun kesäpaikkamme terassilla ja katselen puskia ympärilläni, kiroan kuinka vaikeaa on ottaa kuvia näistä keijukaislinnuista, joita verrataan myös hyönteisiin. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Jos omistaisin kunnon kameran, voisin osoittaa että onnistuin. ;) Nyt alla olevasta kuvasta saa etsiä kolibria kuin Waldoa rannalta.

Matkajärjestelyt kissojen osalta (omistettu kaikille teille, jotka olette muuttamassa lemmikkien kanssa ulkomaille)

Nyt haluan kertoa teille, miten toimme kissamme mukanamme. Monien mielestä on ollut outoa miksi raahasin kissat mukaani. Asia on niin, että olisin toki jättänyt ne hoitoon jollekin, jos olisimme matkustaneet lyhyemmäksi ajaksi tänne. Mutta kun olemme poissa miltein vuoden, olisi hoitopaikan löytäminen ollut käytännössä mahdotonta. He ovat olleet kahdeksan vuotta elämässäni, joten ei niistä luopuminen vuoden takia tullut kyseeseenkään.

Varasimme lentomme matkatoimiston kautta, jotta kykenimme varmistamaan että kissojen kuljetus matkustamossa kanssamme on varmaa joka lennolla. Tämä säästi hermoja jonkun verran, ettei tarvinnut itse soitella itse eri lentoyhtiöitä läpi kysellen kuljetuskoppien suuruusmääräyksistä ja kissojen maksimi painoista. Suosittelen tätä kaikille, joiden matkustaminen kohteeseen vaatii useamman kuin kaksi välilaskua.

Matkatoimistovisiitin lisäksi meidän piti hankkia kissoillemme passit Apostille leimojen kera. Tämä oli pitkä ja hermoja raastava taival, jota mutkisti rabies rokotteen vaillinaisuus. Suomessa ei käytännössä ole rabiesta enää lainkaan ja sisäkissamme eivät vastaisuudessakaan saisi ulkoilla ilman valjaita ja valvovaa silmää. Rabies rokote on pitkälti Suomesta matkustaessa muodollisuus, mutta elin tärkeä Suomeen takaisin muutettaessa. Joka tapauksessa riski rokotteen vaillinaisuudessa olisi pahimmassa tapauksessa voinut johtaa eläinten Suomeen palauttamiseen, karanteeniin tai jopa eläinten lopettamiseen.

Vaikka pyrimme hoitamaan kaikki asiat kuntoon ajoissa, jo kuukausia aikaisemmin, varasimme ajan eläinlääkärille liian myöhäiseksi ajankohdaksi rokotteita ajatellen. Rabies rokote näes pitää ottaa vähintään 30 päivää ennen lähtöä. Uruguayn vaatima terveystodistus tosin ei saa olla kymmentä päivää vanhempi. Joten itseasiassa varattuamme eläinlääkäriajan puolta vuotta ennen lähtöä, emme hoksanneet että meidän olisi tullut varata eläinlääkärille kaksi eri aikaa. Eikä eläinlääkärikään, joka työskentelee kyseisten asioiden parissa, maininnut mitään vaikka tein lähtöpäivän selväksi heti. Uskomatonta että tälläistä voi tapahtua Suomessa! Vastuu selvittää maan vientivaatimukset kuuluvat toki eläinten omistajalle ja teimme siinä yhden ison mokan. Me emme tosin ole ammattilaisia. Olisin siis toivonut parempaa perehtymistä eläinlääkäriltä, johon olin yhteydessä puhelimitse kolme kertaa ennen vastaanottoaikaamme.

Kun meille selvisi, että lemmikkipassi ei ole rokotteiden osalta kunnossa, selvisi meille pikku hiljaa muitakin vaillinaisuuksia. Eläinlääkäri ei ensimmäillä käyntikerralla lainkaan laillistanut passeja, joten tämä minun piti käydä hoitamassa jälkikäteen. Sen jälkeen olimme yhteydessä Uruguayn ministeriöön rokotteiden osalta ja saimme erikoisluvan tuoda kissamme maahan. Tosin aluksi kissat joutuivat olemaan "karanteenissa" kodissamme. Karanteeni on enemmänkin kotiaresti, joka tarkoittaa että kissat eivät saa keskenään vaeltaa ulkona. Eli ei mitään kamalaa siis. Samalla puhelulla ministeriöön meille selvisi että lemmikkipassi ei ehkä olekaan riittävän virallinen kissojen viemiseen. Soitin siis Uruguayn konsultaatille joka taas opasti minut soittamaan upo uuteen suurlähetystöön Suomessa. Siellä minulle vastasi ihanan auttavainen ihminen, joka lupasi selvitellä asiaa. Muistin tätä henkilöä jälkeenpäin lähettämällä hänelle kiitosviestin ja kuvan kattimuksista, jonka liitin myös toiseen postaukseen.

Seuraavana päivänä selvisikin että passit tulee viedä maistraattiin, jotta niihin saadaan Apostille leimat. Uskomatonta ajattelin, ja naureskelin asiaa ystävilleni. Turhaan taas nauroin, sillä näin se vaan oli. Nyt passissa oli jo vaikka mitä leimaa, mutta rabies rokote silti vaillinainen. Matkaan lähdimmekin kiviä harteilla peläten että ensimmäisellä välilaskulla meidät tai kissat käännetään takaisin. Minulla oli ystävä valmiina noutamaan kissan Helsinki-Vantaan lentoasemalta tarpeen vaatiessa. Ja höpönlöpön! Ensimmäisellä välilaskulla meiltä ei tarkistettu mitään. Toisella ja viimeisellä välilaskulla kissojen paperit tarkastettiin juuri ennen koneeseen astumista. Tällöin sydän hyppäili kuperkeikkaa ja rauhallisena pysyminen vaati täyden keskittymisen. Huoli oli kuitenkin turha ja pääsimme viimeiselle lennolle. Jes! Enää jäljellä Uruguay ja sen pitäisi olla jo selvä juttu.

Ensimmäistä lentoa odottamassa

Uruguayssa minulla siis oli jo rauhallisempi mieli. Kuljimme turvatarkastuksen jälkeen tullivirkailijan luokse ja asetimme kisut kassissa hänen eteensä. Virkailija katseli tarkasti papereita ja minä toivoin että hän hyppäsi rabies rokote kohdan yli. Ei hän kuitenkaan hypännyt. Hän katseli sitä, muttei sanonut mitään. Kaikki kunnossa! Huom, kissoja emme ottaneet kasseista ulos kertaakaan. Nyt kun olimme poistumassa kopista ja oli aika pidätellä hymyä vielä hetki, virkailija tokaisi että nyt voimme antaa koiran jaloitella. Mieheni sanoi, että meillä ei ole koiraa vaan KAKSI kissaa. Virkailija hermostui hieman ja naureskellen näytti meille ovea. Heittämällä läpi siis. Kentän ovista ulos päästyämme kyyneleeni virtasivat hetken ilosta ja huojennuksesta. Olimme uudessa kodissamme koko perhe. Jei!

Kerron teillle erillisessä postauksessa miten Hiro hurmasi ohikulkijoita lentokentällä ja lentomatkasta muutenkin. Tämä postaus oli jo niiiiiin pitkä. Mutta nyt hasta luego!

Levähdystauko Madridissa. Oli muuten onnellinen kissa päästessään syliin. Jama ei ollut ihan yhtä rohkea.

-Miiau

Sisäpäivä

Tuoreet kuulumiset ikkunaan kirjoitettuna. Onpahan ainakin aikaa kirjoitella. Toki sade on silloin tällöin tervetullutta, mutta täällä sadepäivät tuntuvat venyvän viikoiksi. Kun täällä sade yllättää sinut kaupasta tultuasi ei ole muita vaihtoehtoja kuin kastua. Vaikka menisit takaisin kauppaan sateenvarjon ostaaksesi, joutuisit todennäköisesti pian viskaamaan sen roksiin. Tuuli nimittäin, kuten Suomessakin, on sateen paras  kaveri. Tuuli on tosin täällä hieman voimakkaampi.

Eilen olimme kauapassa kun sade alkoi. Ulko-oville päästyämme totesimme että joko jäämme yöksi ostoskeskukseen tai kastumme taksia metsästäessämme. Halu päästä kotiin voitti tietenkin ja astuimme jättisuihkuun. Vaatteeni ja hiukseni olivat kahdessa sekunnissa täysin märät. Samoin oli mieheni. Ostoskassit olin sitonut kiinni ettei kaikki ostokset sentään pääsisi kastumaan. Löysimme taksitolpan onneksi suht läheltä. Tolpalla, jo minulle tutuksi tulleeseen tapaan, seisoi työntekijä viittomassa meitä seisomaan viereisen ravintolan terassille. Täällä taksiasemilla ja tolpilla on työntekijä joka viittoo asikakkaille taksin ja avaa heille oven. Tästä palvelusta maksetaan tippia 5-10 pesoa, joka on noin 20-35 senttiä. Tämä työ on yksi monesta suomalaisia ehkä huvittavasta työstä. Tällä kertaa se ei kuitenkaan huvittanut minua lainkaan, vaan olin hyvin kiitollinen tästä sateessa seisovasta miehestä, joka sateenvarjo kädessään etsi meille tyhjää taksia, meidän samaan aikaan seistessä sateensuojassa.

Taksin takapenkillä istuessani kuuntelin ukkosen jyrinää ja yritin laskea mielessäni kuinka lähellä se on. En muistanut sekunttisääntöä salaman välkkymisestä, mutta laskin silti. Yhden kerran en päässyt laskuissani kolmea pidemmälle salaman välähdyksestä, kun jo jyrähti. Silloin ukkonen taitaa olla aika lähellä vai onko? Koti-ovelle päästyämme astuin kadun viertä solisevaan puroon ja harmittelin että pitikin laittaa jalkaan nahkasandaalit juuri tänään. Olisin toki hypännyt yli, jos se olisi ollut mahdollista. Noh, ne sandaalit alkoikin olla aika vanhat. Sainpahan sentään syyn ostaa uudet. :)

Ja kun nyt kunnolla pääsin vauhtiin miksi lopettaa. Tänään alkaessani kuvata sadetta, mieheni huomasi että terassillemme oli ilmestynyt ilmainen uima-allas. En minä nyt ihan tätä tarkoittanut, kun puhuin siipalle että haluaisin kahluualtaan helteitä varten. Kohta pitänee soittaa vuokranantajalle ja ilmoittaa tukoksesta. Sellaista siis tänään/tällä viikolla Montevideossa. Varmasti menen rannalle kun sateet taas loppuvat ja tankkaan aurinkoa sekä kuivuutta varastoon. Chau Chau!

Suomalaiset eivät pidä sateisesta kesästä

-Miiau

Ensimmäiset päivät

Minun uusi kotinkaupunkini Montevideo on meren rannalla. Täkäläiset sanovat sen olevan joen rannalla, joka johtaa valtamereen. Tämän joen nimi on Rio de la plata. Oli miten oli, rannalla näet merta silmän kantamattomiin. Kotona Helsingissä kun katsot horisonttiin, et voi välttyä näkemästä saaria. Hieman erilainen näkymä siis.

Map from CIA World Factbook 2002 

Rambla

Ensimmäiset päivät, saavuttuamme Uruguayhin, vietimme pienessä merenrantakaupungissa nimeltä Atlántida. Kaupunki sijaitsee 45 kilometrin päässä Montevideosta, itään päin mentäessä. Tämä siitä syystä, ettei meillä ollut asuntoa tänne tullessamme. Siippani vanhemmat olivat vuokranneet kesäasunnon, jossa lähisukulaisteni täällä oli tarkoitus viettää aikaa yhdessä. Suuntasimme siis kentältä kissoinemme suoraan sinne.

Täällähän on kesä kun Suomessa on talvi. Saavuttuamme, täällä oli hieman päälle 30 astetta. Huh! Olin toki innoissani lämmöstä ja auringonpaisteesta, mutta yö olikin toinen juttu. Tuulettimista huolimatta kosteus puski päälle. Ensimmäiset yöt nukuimmekin todella huonosti ja jossain vaiheessa se näkyikin naamasta. Lennolla emme saaneet nukuttua juurikaan ja jet lag oli hirmuinen. Alku ei ollut ihan niin ruusuinen kuin olisin toivonut kaikkien lähtöjärjestelyjen jälkeen olevan. Tarkoitukseni ei ole olla negatiivinen, mutta kirjoittaessani rehellisyys on minulle tärkeää. Pieni valitus siis sallittakoon.

Joka tapauksessa ensimmäisen yön jälkeen suuntasimme aamulla rannalle. Se tunne kun tajuaa jonkin olevan kauniimpaa kuin oli kuvitellut on mahtava. Olin jo edellispäivänä autossa ihastellut puita naapurustossamme ja nyt kävellessämme rannalle olin yhtä hymyä. Niin kaunista! Ranta näytti rauhalliselta ja siistiltä. Rannalta molempiin suuntiin katsoessa näkyi lisää kauniita puita ja aaltojen suloisia iskuja aallonmurtajiin. Tunsin itseni tuona hetkenä (ja toki myös monina muina hetkinä) hyvin etuoikeutetuksi saadessani kokea tämän vaiheen elämässäni. Ja ennen kaikkea kiitolliseksi kaikille niille, jotka tämän auttoivat tekemään tämän tilaisuuden mahdolliseksi. Siippani vanhemmat ja pomoni Suomessa ansaitsevat suuren osan kiitoksistani.

Eukalyptuksia

Anoppi ja kälyn perhe

Hieman pilvinen aamu

Ensimmäisten päivien aikana sain tutustua siippani siskon perheeseen, jota en ennen ollut tavannut. Perheeseen kuuluu siskon mies ja heidän pieni poikansa. Poika opettelee vasta puhumaan, joten kielitaitamattomuuteni ei häntä häiritse. Muiden kanssa kommunikoimme englanniksi ja osittain espanjaksi. Paikalliset ruokatavat tulivat myös nopeasti tutuiksi. Illallinen täällä syödään myöhään näin suomalaisen vinkkelistä katsottuna. Tavanomaista on että istumme illallispöydässä vielä yhdentoisa maissa. Siihen kuuluu usein iso määrä lihaa, monissa eri muodoissa. Uruguay on kuuluisa 'asadosta', eli grillatusta lihasta, joka on lähes poikkeuksetta naudan lihaa. Se tekee kyllä hieman tiukkaa välillä sillä pidän enemmän kasvispainoitteisesta ruuasta. Näin aluksi en kuitenkaan kehtaa tehdä siitä liian isoa numeroa. Tosin ainakin siippani sisko on sen jo huomannut piilotteluistani huolimatta. "Pobre Miia" (Miia parka) hän on tokaissut jo useamman kerran kun minulle on tarjottu lautaselta jotakin minkä sisältöä ei "uskalleta" paljastaa. Tuo tokaisu ei kyllä hirveästi luottamusta lisää, hehe. :) Näistä tarjottavista kirjoitan teille myöhemmin. Ja toki kaiken sen lihamäärän seasta on jo hyviä suosikkeja löytynyt, kuten chorizo makkara.

Asado

Asuntoa aloimme etsiä parin täällä vietetyn päivän jälkeen. Kissat, niihin tottumattomat ihmiset ja mieletön kuumuus eivät ole hyvä yhdistelmä. Käytännössä ikkunoita ja ovia ei voitu päivän aikana pitää auki tai jos pidettiin kissat viettivät aikaansa meidän vierasmakkarissa tai ulkona valjaissa. Tämä systeemi ei oikein toiminut kovin hyvin, koska me olimme paljon poissa talolta järjestelemässä asioita. Totesimme siis että asunto pitää löytyä nopeasti. Toki perheeni täällä piti kissoistamme, mutta niiden elintavat eivät olleet heille tuttuja ja siten olikin onni että asunto löytyi nopeasti. Atlantidaan mennemme vastaisuudessa ilman kattimuksia, joten kaikki voivat rentoutua paremmin. Myöhemmin esittelen teille ihanaa kaupunkiasuntoamme. Ja toki myös Hiron ja Jaman. Chau Chau!

-Miiau