Kissanpäivät

Mä en ole koskaan tykännyt tehdä itestäni suurta numeroa ja enkä yhtään tykkää vähääkään leveillä (en ainakaan tietoisesti). Nyt kuitenkin teen pienen poikkeuksen kertomalla miten ihanat mun viime viikot ovat olleet, erityisesti viikonloput. Kuten jo jossakin aikaisemmassa postauksessa taisin mainita, että meidän budjetti tätä vuotta varten heitti hieman härän pyllyä, ja tästä johtuen meidän piti keksiä vaihtoehtoinen suunnitelma, ettei täältä tulisi poistuttua nyrpein mielin. Jaiks miten pitkä lause! No joka tapauksessa, vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi sovimme että kiertelemme sitten täällä Uruguayssa.  Meillä onkin muutama reissu suunniteltuna ja muutoin hyppäämme tien päälle aina kun miekkosen aikataulut hellittää. 

Toissa viikonloppuna teimme päiväretken Atlántidaan. Juu ollaan oltu siellä jo, mutta tällä kertaa ei mielessämme ensisijaisesti ollut ranta, vaan hevoset. Jo ennen kuin tulimme tänne sovimme että menemme ratsastamaan, koska se on kuulemma tällä edullista. No niinhän se oli, pari euroa/ 20 minuuttia. Mieletöntä. Hepoilla ei kuitenkaan ihan miten vaan menty, vaikka olisi kokemustakin ollut. Rauhallisesti me kävelimme maatilan ympäri samalla maisemista nauttien.

Innostus ratsastukseen iski sen verran että aiomme selvittää onko mahdollista yhdistää yksi hieman pidempi ja monipuolisempi ratsastuskerta yhteen lomareissuumme. Tämän paikan järjestämät ratsastusretket olivat nimittäin varattuja tammikuulle asti. Ja mehän palaamme silloin Suomeen.

Lapset saivat nauttia myös kanojen ja kanien katselusta

Pilvisestä säästä huolimatta lämpötila oli 25 astetta

Paikka oli sisustettu tällä hetkellä muodissa olevilla kuormalavoilla

Kun olimme syöneet ja hevostelleet suuntasimme Atlántidan keskustaan jälkkärille ja rannalle. Viime kesänä jäi kotkan kunnolla pällistelemättä, joten käväisimme hoitamassa senkin pois kalenteristamme.

Ruokafriikki vauhdissa jälleen

Àguila

Eipä tämä arkikaan ole kamalaa ollut. Aika kuluu urheillen ja espanjaa opiskellen plus tietty kaikkia kotihommia tehden. Asenne on totaalisen erilainen kuin alkuvuodesta kaiken sopeutumis kriiseilyn keskellä. Loppu peleissä tämä kokemus on opettanut paljon ja jonkinlaista henkistä kasvuakin lienee tapahtunut. Olisihan se toisaalta hassua, jos niin ei olisi. Ulkomaille muutto, vaikka vain tilapäisestikin, on iso asia ihmiselämässä. Tästä tulikin mieleen että haluan tehdä vielä sellaisen postauksen, jossa listaan hyviä ja huonoja puolia täällä asumisesta. Ehkäpä ensi kuun aikana, koska tätä vauhtia bloggaillen en taida tässä kuussa keretä. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

-Miiau

Atlántidan kesäpäivät

Nyt kun syksy muuttuu joka päivä todellisemmaksi alan yhä enemmän kaivata päiviä ja iltoja Atlántidassa. Haluaisin jälleen tuntea rantahiekan varpaissani ja päästä aaltojen syleilyyn. No viimeistään lokakuussa sitten, ellei tässä joku päivä vielä kerkeä pientä autoreissua tekemään vähän lähemmän valtamerta. Täällä Montevideossa nimittäin en aio uida ja onneksi en ole tähän mennessä ehtinytkään. Kuulin että joen suuta käytetään likakaivona. Tämä on tosiaan kuulopuhetta ja toivon että joku sanoisi sen olevan puppua. Kun mereltä sitten tuulee rantaan päin kovasti, se kuljettaa tätä shaibaa mukanaan, yöks! Tämän kuulopuheen mukaan se on syy miksi vesi ei ole täällä sinistä. Hyh hyh hyh!

Kesäaikaan vesi näytti vielä suht puhtaalta. Tällä hetkellä se on ruskeaa.

Mutta Atlantidassa vesi oli paljon parempaa ja rakastin uimista siellä. Eräänä iltana menimme rannalle istuskelemaan ja haaveilemaan tulevasta. Tämä ilta oli niitä ensimmäisiä saapumisemme jälkeen. Ilma oli lämmin ja meri tuoksui suloisen suolaiselta. Rannalla oli myös muita ihmisiä toki, ja monet heistä olivat tehneet nuotion rannalle, jonka ympärille he olivat laittaneet rantatuolinsa. Leppoisaa ajanviettoa. Samana iltana kohtasin merkillisen näyn. Vedessä näkyi pieniä valoja ja kun tarkemmin katsoin huomasin että rantavedet olivat täynnä kalastajia. Kokonaiset perheet olivat jopa tulleet sinne kalastamaan haaviensa kanssa. Heillä ei siis ollut veneitä tai onkia/virveleitä. Vain muutama haavi ja lamppu. Minusta tämä oli huippua ja olisin itsekin halunnut kokeilla. Tuskinpa mitään olisin saanut, mutta hauskaa olisi voinut olla. Kuvaa en tohtinut edes toivoa saavani, sillä kamerani on niin onneton.

Atlantidassa minulla oli myös koira yhden päivän. Onneksi se lähti lopulta itse, sillä muutoin olisin vielä raahannut sen kotiimme. Yhtenä päivänä rannalta palatessamme, koira alkoi seuraamaan meitä tain oikeastaan minua. Minä katselin koiraa hieman säälivästi ja ehkä tuo ovela retale sitten aisti minun haluni ruokkia ja paijata tätä. Palasimme talolle ja suljimme portin perässämme, koiran ulkopuolelle jättäen. Vein koiralle kuitenkin kupin ruokaa, jotka koostuivat tähteistä mitä meiltä oli yli jäänyt. Jonkin ajan kuluttua mieheni kuuli omituista mekkalaa pihalta ja ikkunasta kurkistaessaan huomasimme koiran yrittävän hyppiä portin yli pihalle. Lopulta se myös onnistui siinä. Tämän jälkeen minun sydämeni suli lopulta (päästäni sekaisin kai olen) ja pakkohan minun oli vielä ylimääräiseksi jääneet hampurilaispihvitkin koiruudelle syöttää. Koira hotkikin ne innolla ja hörppi vettä päälle. Sitten se otti nokoset. Illalla lähdimme viettämään iltaa ulos ja koiruus oli vieläkin pihalla. Se tietenkin lähti seuraamaan meitä ja odotti meitä jopa sen ajan pihalla kun piipahdimme kaupassa. Kaupasta jatkoimme matkaa keskusta-alueelle ja koira oli vieläkin mukana ja käveli minun vierellä. Moni varmasti luuli sitä meidän omaksemme ja minä kävinkin mielessäni taistelua siitä pitääkö tässä nyt koiranomistajaksi ryhtyä vai mitä. Vaikeaahan ellei jopa mahdotontahan se nyt meille olisi tilanteemme huomioiden. Sitten mietin pitäisikö minun nyt koti sille etsiä. Yht'äkkiä koira kuitenkin lähti eri suuntaan. Noin vain! Huomasimme sen lähtevän seuraamaan nyt muita ihmisiä. Jummi jammi! Olisinko minä muka koiran halunnut! ehkä hyvin vähän vain...

Siitä olisi tullut Blacky tai Musti. Mikä loistava mielikuvitus! :D

Ei en minä koiruutta voi ottaa, katit riittää. Tämän tapahtuman jälkeen en kuitenkaan enää sääli katukoiria niin paljoa, kuin aluksi sydäntä vihlaisi joka kerta kun katukoiran näin. Tajusin etten (ettemme) varmasti ole ainoa ystävällinen ihminen, joka heitä haluaa ruokkia ja paijata. Tosin en kuitenkaan koskenut koiraan muutoin  päälaelle. Suurimmasta osasta koirista myös näkee etteivät nälkää kauheasti näe. Mietin myös mahtaisivatko kaikki niistä sopeutua asumaan neljän seinän sisälle, jos ovat pitkään asuneet vapaina. Kissoista tiedän sen, että sopeutuminen olisi hyvin hyvin vaikeaa ja milteinpä kidutusta niille. Koirista en tiedä.

Kaunis hotelli Atlátidassa

Huomenna me grillaamme nyt toisen kerran kotonamme. Asado-ilta tulossa siis. Toivon kovasti että tämä kerta menisi hieman paremmin. Viime kerralla tuuli loi hieman lisä jännitteitä. Nyt pitää myös keksiä mitä muuta grilliruokaa pescovegetaristi voi syödä kuin herkkusieniä tai maissia. Kalan grillaaminen menisi niin vaikeeks, kun en mikään grillimestari ole. No mutta ihanaa viikonloppua kaikille!

-Miiau

Pika pikaa

Heippa hei! Upea viikonloppu menossa, joten laitankin tänne ensimmäisen pikapostauksen. Miehellä on ollut tänä viikonloppuna aikaa kierrellä kaupungilla mun kanssa ja oonkin ollut siitä hyvilläni. Tänään käytiin appivanhempien ja kälyn perheen kanssa vanhassa kaupungissa, mutta tähän aiheeseen palaan ensi viikolla. Tänään kaikkialla näkyy mun silmissä kukkia ja sydämiä. Siksi halusinkin jakaa nämä amatööri kuvat. Rakastan vehreyttä ja kukkia kuten olen varmaan jo muutaman kerran maininnut. ;) Tämän postauksen kuvat ovat kahta alimmaista lukuun ottamatta otettu Atlandidasta. Ihanaa tulevaa sunnuntaita kaikille!

Hiro on kuin koira

-Miiau

Mökkeilemässä

Aika Atlantidassa kuluu leppoisasti. Huomenna on edessä paluu Montevideoon. Se tuntuu hieman haikealta, sillä täällä tunnen oloni turvalliseksi ja rennoksi. Ihan kuin mökillä olisi, vaikka järven täällä korvaakin meri ja hiekkaranta. Ei pahemmat puitteet voisi sanoa. Olemme ahkerasti käyneetkin uimassa aina kun sade taukoaa ja aurinko ei ole liian polttava. Rannalle ei ole asiaa 12-16 välillä. Silloin aurinko on vaarallinen. Paloin silti yhtenä päivänä vaikka kello ei noin paljoa ollut. Merivesi imaisi kaiken aurinkorasvan iholtani eikä rasvaputeli sattunut mukaan. Oi miten hehkeä minun punainen nenäni oli ja miten huvittavan jäljen ihooni bikinieni olkainrinkula jätti. Prkl!

Mysteerimuna

Kattimuksetkin ovat saaneet nauttia ulkoilusta valjaissa päivittäin. Lisäksi heillä on myös kaapeli tv, kuten meilläkin. Siitä he näkevät ohi kulkevia koiria ja monenlaisia lintuja. Hirmu jännää, ainakin Hiron mielestä. Tilaa on myöskin enemmän ja juokseminen huoneesta toiseen on mukavaa ajanvietettä.

Vaihda jo kanavaa!

Ja kun sitten sataa tai on liian vaarallista olla auringonpaisteessa on onneksi monenlaista muuta puuhaa joiden parissa aika lentää. Tosin aika lentää kyllä blogia kirjoittaessa ja muuten surffaillessa netissä, mutta olen myös aloittanut uuden harrastuksen siippani kannustuksesta. Hän sanoi minulle ennen tänne tuloa että ehkä olisi hyvä opetella jonkin instrumentin soittaminen. Vuodessa voisi oppia paljonkin ja silloin huomioni kiinnittyisi johonkin muuhun kuin rahojen tuhlaamiseen asuntomme sisustamiseksi. Kjeh kjeh! No hyvä ideahan tuo oli ja nyt omistankin pikkuisen ja suloisen ukuleleen. Syy miksi valitsin juuri ukulelen on se että luulisin sen olevan tarpeeksi yksinkertainen soitin nokkahuiluja ja vähän pianoa soittaneelle henkilölle. Idean alunperin sain entiseltä työkaverilta, joka haaveili sellaista oppivansa soittamaan. A, kiitos ideasta. Voin kertoa sulle myöhemmin onko soitinta helppo oppia soittamaan ja kannattaako se. :) Muutaman nuotin osaan jo soittaa. Jihuu! Montevideosta meinaan kyllä ostaa nuottikirjan, ellen sitten sellaista onnistu netistä bongaamaan.

Lisäksi olen syventynyt paikallisiin makuihin hieman enemmän ja joitakin suosikkeja on jo löytynyt. Tosin en usko että makeutetut pähkinät ovat urugualaisten kesimiä, mutta he ainakn syövät niitä runsaasti. Niitä napostelen viinin kera tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa.

Huomioikaa söpö lasi joka maksoi 50 centtiä läheisessä marketissa

Ja ainoa hupikirja jonka mukaani valitsin on tämä.

Oi kuinka rakastan tätä sarjaa. Niin tv:ssä kuin kirjoissa. Kirjat ovat tosin paljon parempia kuin sarja itse, sillä kirjoihin mahtuu mukaan enemmän herkullisia yksityiskohtia ja henkilöiden luonteet tulevat tutuimmiksi. Tämän vuoksi asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin tv-sarjassa. Välillä jopa ymmärrän julmaa Cerceitä, mutta tv:ssä hän yksinkertaisesti on vaan bitch. Kyseinen kausi jota luen, ei ole vielä vakuuttanut minua täysin, mutta en ole vielä puoli välissäkään, joten aikaa tähän on vielä. Nyt meinaan taas uppotua sitä lukemaan. Joten hasta luego!

-Miiau

Ps. Mökkeilyhän ei ole mökkeilyä ilman hyttysia. Ajanviettoon kuuluukin myös tauokoamaton raajojen raapiminen. Toinen prkl.