Viidakon lait

Suomessa mietin aina mieheni istuessa ratin taakse, mikä saa fiksun, rauhallisen ja järjestystä rakastavan miehen ajamaan kuin mielipuoli, piittaamatta järjestyksestä ja heittäytyen täysin impulsiiviseksi. Okei, ehkä hieman liioittelen, mutta yritän kuvailla sitä tunnetta minkä tunsin kun minulle paljastui tämä puoli miehestäni ja pelkäsin henkeni puolesta ensimmäiset kerrat oltuani hänen kyyditettävänä.  Tiedusteltuani asiaa, armas ukkoni kertoi minulle, että näin meillä Uruguayssa että näkisitpä vaan miten siellä ajetaan. Mietinkin mielessäni miten ihmeessä kukaan selviää, jos he ajavat kuin mieheni. Ainakin peräänajoja on pakko tapahtua usein, sillä miehenikin usein pysähtyy yht'äkkisesti risteyksessä ja vaihtaa kaistaa miten sattuu. Ukon  ajokoulutus starttaa taas kun palaamme Suomeen, älkää huoliko. :))

No kun tämä päivä sitten tuli eteen että pääsin näkemään millaista liikenne on täällä Uruguayssa, täytyy sanoa että se on pahempaa kuin kuvittelin. Kun saavuimme lentokentälle pelottavalta viimeiseltä lennolta Brasiliasta Montevideoon, tuntui että astuin jälleen lentokoneeseen joka tällä kertaa yritti ampaista kuin raketti avaruuteen. Voi kauhistus että minä pelkäsin olla auton kyydissä, jota ajoi appiukkoni. Hän ajoi niin kovaa ja pysähteli miten sattuu liikennevaloihin ja taloudellisesta jarrumatkasta hän ei varmasti ole koskaan kuullut. Eipä hän tosin ainoa ollut. Kaikki ympärillämme ajoivat ihan samalla tavalla. Minä aloin voida pahoin ja kaduin koko hommaa hetken verran.

Ja tällöin emme edes ajaneet kaupungilla, vaan suhteellisen turvallisella moottoritiellä. Kaupunkiajo onkin sitten ihan oma juttunsa. Minulla kesti tovin ymmärtää millä logiikalla kukin pysähtyy risteyksessä, kuka väistää liikenneympyrässä ja mitkä ovat suojateitä. Suojateitä täällä on muuten tosi harvassa paikassa. Keskimääräinen kaupunki nopeus täällä on ehkä noin 50-60 km/h. Kaikinpuolin liikennesäännöt noudattavat pitkälti viidakon lakeja ja ajajan pitää omata tiikerin vaistot, jotta hän voi ajaa mahdollisimman turvallisesti. Sillä jos et aja niin, et pääse eteenpäin ja saat kuulla auton tööttien kuoron takanasi. Lisäksi jos epäröit liikaa saapuessasi risteykseen voi toisesta suunnasta tuleva autoilja tulkita sen väärin ja lähteä liian nopeasti liikkeelle ajaen kylkeesi. Nopeat syös hitaat. Ja täällä todella uskotaan, että aikaa voitetaan paljon, jos ohitetaan jatkuvasti. Tuttu näky onkin kolme autoa vierekkäin kaksi kaistaisella tiellä. Hirveintä on että bussikuskit tekevät tätä myös, vaikka heillä on oma kaistansa. Peilejä pitää siis todella tarkkailla. Minä en suostu olemaan kenenkään ruokaa, joten uskon etten aio ajaa autoa täällä lainkaan.

Yritin saada kuvia mehevistä tilanteista mutten oikein onnistunut. Yleensä en katsele ulos autosta, jotta hermoni pysyvät rauhallisina.

Toinen juttu onkin sitten jalankulkijat. Ei ole sadetta ilman sireenien laulua. Sateella näitä jalankulkijoita on milten mahdoton varoa. He nimittäin  loikkivat teiden yli kuin kauriit luottaen omiin vaistoihinsa. Ikävä kyllä kauriit ovat saaliseläimiä, joten usein heille käykin huonosti. Kerran meinasin jo huutaa ikkunasta rumia sanoja yhdelle tiellä hyppelevälle pupujussille, sillä hän pääsi yli niin täpärästi. Ei sillä ettemme olisi pysähtyneet suojatien eteen, vaan kuten pupuilla ja kauriillakaan ei ole suojateitä, näin on näreet ihmisilläkin. Täten jalankulkijoilla juurikaan muita vaihtoehtoja kuin ylittää tie kun sopiva rako löytyy. On kuitenkin tyhmää ylittää tie niin täpärästi kuten monet täällä tekevät sillä kaikki tietävät kummalle tässä tilanteessa kävisi huonosti.

Pääsäntöisetsti kävelijänä minä kiroan suojateiden puutetta ja joskus teiden ylitys kestääkin harmillisen pitkään. Periaatteellinen oikeuksienpuolustaja myös ottaa minusta usein vallan ja kun tiedän minulla olevan "etuoikeus" tienylitystilanteissa, hidastelen ja kieltäydyn juoksemasta. "I choose not to run", tokaisi myös Jerry Seinfeld eräässä jaksossa. Respectiä sillä ei kauheasti saa, mutta minä saan hetken hymistellä ja myhäillä (ihan kuin ketään kiinnoistaisi). Ja vaikka x vuoden jälkeen täytänkin kolmekymmentä on sitä tiettyä sormeakin tultu näytettyä erään autoilijan perään. Hän miltein ajoi ylitseni kohdassa jossa minulla oli oikeus tienylitykseen ja jonka olin myös jo aloittanut ennen kuin hän tuli tuhatta ja sataa toisesta suunnasta. Murr! Joskus kun näen jonkun kurvaavan parkkiin ilman hidasteluja miltein äkkijarrutuksen tehden, odotan että näen millainen kaistapää autosta tulee ulos. Usein autosta kuitenkin astuu ihan tavallisen näköinen tallaaja. Siitä tulee jotenkin kummallinen olo.

God bless you all

Joten summa summarum, seuraavan kerran kun Suomessa ajelen satasen moottoritiellä kaheksaakymppiä ajavan mummon takana, aion nauttia ja muistella sitä *****tillistä liikennettä Etelä-Amerikassa. Ja hassuinta tässä on se että täällä itseasiassa koen mieheni ajotyylin turvalliseksi.

Ajakaahan turvallisesti ja pitäkää mukava viikonloppu!

-Miiau

Ps. Jos taksikuskitt ovat liikennesäännöistä piittaamattomia Suomessa, ei minun tarvinne mainita miten tämä asia on täällä.

Ihanaa ystävänpäivää!

Vietän ystävänpäivää aamupäivällä kattimusteni seurassa. Hieman myöhemmin aion tutustua lisää alueeseen jossa asun. Haluan oppia viimeinkin tietämään miten missäkin voi liikkua. Eilen saavuttuamme Montevideoon koin ahdistusta kun kauppaan ei voinutkaa mennä yksin, koska oli pimeää. Eläminen täällä on niin erilaista. Turvallisuuden tunne on asia jota suomalaisena pitää itsestäänselvyytenä, mutta täällä se on harvinaista herkkua, jota saa nauttia kaltereiden takaa. Toki meidänkin kodissamme ikkunassa on kalterit, mutta terassille johtavassa ovessa taas ei ole. Mitä loistavaa logiikkaa. Montevideossa tällä hetkellä turvallisin paikka on mielestäni appivanhempien koti. Sinne olisi hankala murtautua sillä heidän talossaan on 24/7 ovivahti ja he asuvat seitsemännessä kerroksessa. Tosin ei anoppinikaan kuulemma ulkona liiku puoli yhdeksän jälkeen. Uskomatonta että sitä aikuinen ihminen joutuu moiseen alistumaan! Onhan siihen toki ymmärrettävä selitys se, että täällä ryöstelyn kohteeksi joutuvat lapset, vanhukset ja tottakai naiset. Silti tällä hetkellä koen ahdistavaksi että joudun miettimään milloin voin ulos mennä ja missä liikkua. Helsingissä asuessa vältin ainoastaan Kaisaniemen puistoa öiseen aikaan, mutta siihen se pitkälti jäi. Kaikki ystäväni ei tehneet edes sitä vähää.

Tänään missionani on siis tutustua naapurustoon ja yrittää tehdä Montevideosta itselleni edes hieman parempi kaveri tai tuttava, kuin se on nyt. Toivottakaa minulle onnea! Ja hei te läheiset jotka luette tätä, älkää huolestuko, ahdistukseen ei kuole. En siis aio uhmata minulle opetettuja turvasääntöjä, vaan opettelen hyväksymään että minun pitää elää niiden mukaan.

Kattimukset toivottaa leppoisaa ystävänpäivää näissä tietokoneen syövereistä kaivetuissa kuvissa. Miiau!