Koti-ikävä

Istun parvekkeella ja mietin mitä mölyä alempaa kuuluu. Joko zombiet valtaavat kaupungin tai jotkut katsovat jalkapalloa. Veikkaan jälkimmäistä, vaikken varmaksi sanokaan. Välillä nimittäin tuntuu että tämä kaupunki on täynnä zombeja. Vaikka olenkin ollut täällä vasta reilut pari kuukautta minua harmittaa välillä ankarasti miten asioita täällä hoidetaan. Kaikki tapahtuu hitaasti, ihmiset eivät näe toisiaan ja sovittuja tapaamisia perutaan. Tapaamiset vieläpä usein perutaan siten ettei vaivauduta ilmoittamaan, että ei päästäkään paikalle. Tai sitten soitetaan ja siirretään tapaamista myöhemmäksi ja lopulta ei kuitenkaan tulla.

Eilen mieheni meni pankkiautomaatille hakemaan rahaa. Hän kuitenkin palasi takaisin tyhjän lompakon kera, sillä automaatissa ei ollut rahaa. No kun minun piti tänä aamupäivänä sitten hakea rahaa, että pääsen ostamaan kattimuksille ruokaa ja sen jälkeen mennä torille, ei samassa automaatissa ollut vieläkään rahaa. No eipä siinä mitään. Kävelimpä sitten toiselle lähimmälle automaatille kolmen kilometrin päähän! Kun palaan kotiin, mitä sitten huomaankaan. Putkimies jonka kuuluisi käydä meidänkin luona, ei ollut edes käynyt lappua jättämässä meidän postiluukkuun ja oli nyt sitten lähdössä pois. Tervehdin häntä, mutta olin kuin näkymätön. Ilmeisesti hän on päättänyt ettei enää tule putsaamaan meidän keittiön rasvankerääjää. Tämä johtunee siitä etten ensimmäisellä kerralla, kun olin yksin kotona, avannut ovea. Olimme juuri päivää ennen muuttaneet asuntoomme, eikä minulla vaan ollut uskallusta avata ovea. Tämä siitä syystä etten kokenut varmaksi kommunikaatiomme onnistumista Tämän aamupäivän vastoinkäymiset otti kyllä suomalaista tyttöä pannuun. Mutta enhän minä ole nyt Suomessa, miksi siis hikoilen...

Koti-ikävä taitaa olla syypää siihen että pankkiautomaattivisiitti ja putkimiehen oharit harmiti minua niin paljon. Suomessa voi ainakin useimmiten luottaa siihen että asiat toimii. Täällä ihmiset eivät arvosta toisten aikaa. On minulla toki muitakin esimerkkejä miten asiat täällä hoidetaan, mutta se ei ole tämän tekstin päätarkoitus. Tarkoitus on purkaa ikävän tunnetta, joka on hyvin vahva tällä hetkellä. Vaikkakin sitä syö jonkin verran uutiset talouden tilanteesta ja kansanedustajien palkankorotuksista. Silti eräänä iltana kuuntelin 'Lapin kesää' ja ikävöin kotiin. Ikävöin ystäviä, kävelyjä metsän laitamilla ja sitä että viikonlopuilla oli jotain väliä. Ehkä kun saan nämä asiat kunnolla kuntoon täällä, ikävän tunne helpottaa. Lisäksi minun pitää todella pohtia uudelleen sitä että tiesin jo etukäteen etten lähtenyt Suomen veroiseen maahan. Karkeasti sanottu, mutta tosi kuin vesi. Matkustaminen kaus todella avarsi näkemystäni rakkahasta kotimaasta.

Ensi kuun tavoitteeni ovatkin saada lopultakin se kieliharjoittelijan paikka jostakin päiväkodista. Hakemuksenhan jo lähetin, mutta vastausta en saanut. Perjantaina vien itseni näytille ja otan varmuuden vuoksi ukkoni tulkiksi. Jos he eivät apukäsiäni tarvitse, olen varma että ne jollekin vielä kelpaavat, ilmaiset kun ovat. Lisäksi aion hankkia lisää kavereita. Jos niitä ei luonnollisella tavalla löydy, menen sitten vaikka "iskemään" niitä jostakin kahvilasta. Ei väliä vaikka hulluksi hyypiöksi leimautuisinkin. Ja kun lopulta onnistun näissä tavoitteissa ei putkimiehet onnistu enää itkettämään minua. Wish me luck!

-Miiau

Ps. En ole ikinä käynyt Kajaania korkeammalla, mutta Lapin kesä onnistuu aina koskettamaan minua. Kuunnelkaa se vaikka tästä.

Pps. Kyllä mulla äitiäkin on ikävä.