Laiskat kissanpäivät

Viime aikoina ei ole tapahtunut mitään sen erikoisempaa, joten blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Perjantaina käväisimme päiväkodilla, jonne haluaisin päästä kieliharjoittelijaksi, mutta koska kiireisiä olivat niin pyysivät soittamaan myöhemmin. Puhelun jälkeen minun piti lähettää hakemukseni uudestaan toiseen sähköpostiosoitteeseen ja nyt sitten odotellaan. Toivottavasti tulisi hyviä uutisia tällä viikolla.

Viikonloppu meni rauhallisesti. Perjantaina tapasin kaverini illalla ja ilta venyi suht myöhäiseksi. Keskustelimme elämistämme ja niistähän nyt voi kertoa vaikka mitä. Tutustutin hänet myös Jägermeisterin makuun, kun sen ilokseni listalta löysin. Se ei kuitenkaan hänelle kauhean hyvin maistunut, kuten arvata saatoin. En siitä itsekään ensimmäisillä kerroilla pitänyt. Mutta koska maku on niin ainutlaatuinen on se siis maistamisen arvoista.

Taukopaikka. Kuvat viime lauantailta.

Mate otetaan mukaan minne vaan ja useimmiten termosta näkee kannettavan kainalossa. Kuvassa on myös "matelaukku".

Lauantaina käväisimme leffassa pidemmän kaavan mukaan. Täällä monet leffateatterit ovat ostoskeskuksissa, joten kävimme samalla syömässä ja "peliluolassa". Olemme molemmat aikas lapenmielisiä sen suhteen että pidämme videopeleistä. Menimme siis tälläiseen kolikkopelipaikkaan, jossa pelasimme mm. vanhaa Simpsonit peliä. Pelasimme myös ilmakiekkoa ja onnistuin saamaan kiekon yhden pelikoneen alle. Olin niin nolona, mutta samalla iloinen ettei se lentänyt ketään päin. Lähellä sekin nimittäin oli. "Kohde" onneksi loi minuun säälivän hymynaurun. No ei auttanut muu kuin hakea paikalle lippujen myyjä ja harja, jotta saataisiin kiekko pois pelikoneen alta. Déjà-vu, tajusin että tämä sama juttuhan tapahtui reilu kuukausi sitten mieheni sukulaispojan synttäreillä, jossa myös oli ilmakiekkopeli. Ehkäpä en enää pelaa kyseistä peliä täällä. 

Etsi kuvasta papukaija!

Ruoista pakko sanoa sen verran, että kun tilaa ravintolasta annoksen, se on todennäköisesti riittävä kahdelle. Pizzaa esimerkiksi ei kannata tilata, jos se tulee vain yhdelle. Täällä nimittäin se on tarkoitettu jaettavaksi. Lauantaina tilasin lämpimiä juustoleipiä ja miltein puolet jäi syömättä. Olisin toki loput kotiin vienyt, mutta nyt kun olimme leffaan menossa ei tätä vaihtoehtoa ollut. Mieheni tilaama hampurilainen teki hänestä lopun, joten hänkään ei jaksanut leipiä enää syödä. Harmitti siis se pois heittää. Eilen tilasimme pizzan kotiin ja tiesimme jo etukäteen että sitä tulee metrin verran. Kyseessä oli tarjous, pienemmänkin voi siis tilata. Hinta oli kuitenkin vain noin kymmenen euroa ja saimme siitä samalla myös tämän päivän lounaan. Ravintolassa syödessä on hyvä varautua tuomaan loput kotiin. Yritän tehdä ruokakuvapostauksen joku päivä, niin sieltä pääsee sitten katomaan mitä täällä voi syödä.

Ihana ravintola rantakadun varrella. Nämä kuvat myöskin viime lauantailta.

Ja koska mikään hirmu kiire minulla ei ole ollut, on ukuleleen soittokin edistynyt. Ostin yhden nettikurssin ja osaan soittaa nyt jopa kaksi kappaletta: Tuiki tuiki tähtösen ja Maijalla oli karitsan. :D Alussahan sitä ollaan, joten en vielä hirmuisen taitava voikaan olla. Rämpyttelykuvioiden ja nuotista toiseen vaihtamisen oppimiseen menee yllättävän paljon aikaa. Ainakin minulle kenelle soittaminen ei ole entuudestaan kauhean tuttua. Enkä ihan joka päivä harjoittele, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Usko siihen että opin soittamaan paremmin on kuitenkin vahva, sillä nautin soiton oppimisesta.

Ukulele saa levätä yöpöydälläni. Saan sen katselusta hyvän mielen.

-Miiau

Koti-ikävä

Istun parvekkeella ja mietin mitä mölyä alempaa kuuluu. Joko zombiet valtaavat kaupungin tai jotkut katsovat jalkapalloa. Veikkaan jälkimmäistä, vaikken varmaksi sanokaan. Välillä nimittäin tuntuu että tämä kaupunki on täynnä zombeja. Vaikka olenkin ollut täällä vasta reilut pari kuukautta minua harmittaa välillä ankarasti miten asioita täällä hoidetaan. Kaikki tapahtuu hitaasti, ihmiset eivät näe toisiaan ja sovittuja tapaamisia perutaan. Tapaamiset vieläpä usein perutaan siten ettei vaivauduta ilmoittamaan, että ei päästäkään paikalle. Tai sitten soitetaan ja siirretään tapaamista myöhemmäksi ja lopulta ei kuitenkaan tulla.

Eilen mieheni meni pankkiautomaatille hakemaan rahaa. Hän kuitenkin palasi takaisin tyhjän lompakon kera, sillä automaatissa ei ollut rahaa. No kun minun piti tänä aamupäivänä sitten hakea rahaa, että pääsen ostamaan kattimuksille ruokaa ja sen jälkeen mennä torille, ei samassa automaatissa ollut vieläkään rahaa. No eipä siinä mitään. Kävelimpä sitten toiselle lähimmälle automaatille kolmen kilometrin päähän! Kun palaan kotiin, mitä sitten huomaankaan. Putkimies jonka kuuluisi käydä meidänkin luona, ei ollut edes käynyt lappua jättämässä meidän postiluukkuun ja oli nyt sitten lähdössä pois. Tervehdin häntä, mutta olin kuin näkymätön. Ilmeisesti hän on päättänyt ettei enää tule putsaamaan meidän keittiön rasvankerääjää. Tämä johtunee siitä etten ensimmäisellä kerralla, kun olin yksin kotona, avannut ovea. Olimme juuri päivää ennen muuttaneet asuntoomme, eikä minulla vaan ollut uskallusta avata ovea. Tämä siitä syystä etten kokenut varmaksi kommunikaatiomme onnistumista Tämän aamupäivän vastoinkäymiset otti kyllä suomalaista tyttöä pannuun. Mutta enhän minä ole nyt Suomessa, miksi siis hikoilen...

Koti-ikävä taitaa olla syypää siihen että pankkiautomaattivisiitti ja putkimiehen oharit harmiti minua niin paljon. Suomessa voi ainakin useimmiten luottaa siihen että asiat toimii. Täällä ihmiset eivät arvosta toisten aikaa. On minulla toki muitakin esimerkkejä miten asiat täällä hoidetaan, mutta se ei ole tämän tekstin päätarkoitus. Tarkoitus on purkaa ikävän tunnetta, joka on hyvin vahva tällä hetkellä. Vaikkakin sitä syö jonkin verran uutiset talouden tilanteesta ja kansanedustajien palkankorotuksista. Silti eräänä iltana kuuntelin 'Lapin kesää' ja ikävöin kotiin. Ikävöin ystäviä, kävelyjä metsän laitamilla ja sitä että viikonlopuilla oli jotain väliä. Ehkä kun saan nämä asiat kunnolla kuntoon täällä, ikävän tunne helpottaa. Lisäksi minun pitää todella pohtia uudelleen sitä että tiesin jo etukäteen etten lähtenyt Suomen veroiseen maahan. Karkeasti sanottu, mutta tosi kuin vesi. Matkustaminen kaus todella avarsi näkemystäni rakkahasta kotimaasta.

Ensi kuun tavoitteeni ovatkin saada lopultakin se kieliharjoittelijan paikka jostakin päiväkodista. Hakemuksenhan jo lähetin, mutta vastausta en saanut. Perjantaina vien itseni näytille ja otan varmuuden vuoksi ukkoni tulkiksi. Jos he eivät apukäsiäni tarvitse, olen varma että ne jollekin vielä kelpaavat, ilmaiset kun ovat. Lisäksi aion hankkia lisää kavereita. Jos niitä ei luonnollisella tavalla löydy, menen sitten vaikka "iskemään" niitä jostakin kahvilasta. Ei väliä vaikka hulluksi hyypiöksi leimautuisinkin. Ja kun lopulta onnistun näissä tavoitteissa ei putkimiehet onnistu enää itkettämään minua. Wish me luck!

-Miiau

Ps. En ole ikinä käynyt Kajaania korkeammalla, mutta Lapin kesä onnistuu aina koskettamaan minua. Kuunnelkaa se vaikka tästä.

Pps. Kyllä mulla äitiäkin on ikävä.

Viidakon lait

Suomessa mietin aina mieheni istuessa ratin taakse, mikä saa fiksun, rauhallisen ja järjestystä rakastavan miehen ajamaan kuin mielipuoli, piittaamatta järjestyksestä ja heittäytyen täysin impulsiiviseksi. Okei, ehkä hieman liioittelen, mutta yritän kuvailla sitä tunnetta minkä tunsin kun minulle paljastui tämä puoli miehestäni ja pelkäsin henkeni puolesta ensimmäiset kerrat oltuani hänen kyyditettävänä.  Tiedusteltuani asiaa, armas ukkoni kertoi minulle, että näin meillä Uruguayssa että näkisitpä vaan miten siellä ajetaan. Mietinkin mielessäni miten ihmeessä kukaan selviää, jos he ajavat kuin mieheni. Ainakin peräänajoja on pakko tapahtua usein, sillä miehenikin usein pysähtyy yht'äkkisesti risteyksessä ja vaihtaa kaistaa miten sattuu. Ukon  ajokoulutus starttaa taas kun palaamme Suomeen, älkää huoliko. :))

No kun tämä päivä sitten tuli eteen että pääsin näkemään millaista liikenne on täällä Uruguayssa, täytyy sanoa että se on pahempaa kuin kuvittelin. Kun saavuimme lentokentälle pelottavalta viimeiseltä lennolta Brasiliasta Montevideoon, tuntui että astuin jälleen lentokoneeseen joka tällä kertaa yritti ampaista kuin raketti avaruuteen. Voi kauhistus että minä pelkäsin olla auton kyydissä, jota ajoi appiukkoni. Hän ajoi niin kovaa ja pysähteli miten sattuu liikennevaloihin ja taloudellisesta jarrumatkasta hän ei varmasti ole koskaan kuullut. Eipä hän tosin ainoa ollut. Kaikki ympärillämme ajoivat ihan samalla tavalla. Minä aloin voida pahoin ja kaduin koko hommaa hetken verran.

Ja tällöin emme edes ajaneet kaupungilla, vaan suhteellisen turvallisella moottoritiellä. Kaupunkiajo onkin sitten ihan oma juttunsa. Minulla kesti tovin ymmärtää millä logiikalla kukin pysähtyy risteyksessä, kuka väistää liikenneympyrässä ja mitkä ovat suojateitä. Suojateitä täällä on muuten tosi harvassa paikassa. Keskimääräinen kaupunki nopeus täällä on ehkä noin 50-60 km/h. Kaikinpuolin liikennesäännöt noudattavat pitkälti viidakon lakeja ja ajajan pitää omata tiikerin vaistot, jotta hän voi ajaa mahdollisimman turvallisesti. Sillä jos et aja niin, et pääse eteenpäin ja saat kuulla auton tööttien kuoron takanasi. Lisäksi jos epäröit liikaa saapuessasi risteykseen voi toisesta suunnasta tuleva autoilja tulkita sen väärin ja lähteä liian nopeasti liikkeelle ajaen kylkeesi. Nopeat syös hitaat. Ja täällä todella uskotaan, että aikaa voitetaan paljon, jos ohitetaan jatkuvasti. Tuttu näky onkin kolme autoa vierekkäin kaksi kaistaisella tiellä. Hirveintä on että bussikuskit tekevät tätä myös, vaikka heillä on oma kaistansa. Peilejä pitää siis todella tarkkailla. Minä en suostu olemaan kenenkään ruokaa, joten uskon etten aio ajaa autoa täällä lainkaan.

Yritin saada kuvia mehevistä tilanteista mutten oikein onnistunut. Yleensä en katsele ulos autosta, jotta hermoni pysyvät rauhallisina.

Toinen juttu onkin sitten jalankulkijat. Ei ole sadetta ilman sireenien laulua. Sateella näitä jalankulkijoita on milten mahdoton varoa. He nimittäin  loikkivat teiden yli kuin kauriit luottaen omiin vaistoihinsa. Ikävä kyllä kauriit ovat saaliseläimiä, joten usein heille käykin huonosti. Kerran meinasin jo huutaa ikkunasta rumia sanoja yhdelle tiellä hyppelevälle pupujussille, sillä hän pääsi yli niin täpärästi. Ei sillä ettemme olisi pysähtyneet suojatien eteen, vaan kuten pupuilla ja kauriillakaan ei ole suojateitä, näin on näreet ihmisilläkin. Täten jalankulkijoilla juurikaan muita vaihtoehtoja kuin ylittää tie kun sopiva rako löytyy. On kuitenkin tyhmää ylittää tie niin täpärästi kuten monet täällä tekevät sillä kaikki tietävät kummalle tässä tilanteessa kävisi huonosti.

Pääsäntöisetsti kävelijänä minä kiroan suojateiden puutetta ja joskus teiden ylitys kestääkin harmillisen pitkään. Periaatteellinen oikeuksienpuolustaja myös ottaa minusta usein vallan ja kun tiedän minulla olevan "etuoikeus" tienylitystilanteissa, hidastelen ja kieltäydyn juoksemasta. "I choose not to run", tokaisi myös Jerry Seinfeld eräässä jaksossa. Respectiä sillä ei kauheasti saa, mutta minä saan hetken hymistellä ja myhäillä (ihan kuin ketään kiinnoistaisi). Ja vaikka x vuoden jälkeen täytänkin kolmekymmentä on sitä tiettyä sormeakin tultu näytettyä erään autoilijan perään. Hän miltein ajoi ylitseni kohdassa jossa minulla oli oikeus tienylitykseen ja jonka olin myös jo aloittanut ennen kuin hän tuli tuhatta ja sataa toisesta suunnasta. Murr! Joskus kun näen jonkun kurvaavan parkkiin ilman hidasteluja miltein äkkijarrutuksen tehden, odotan että näen millainen kaistapää autosta tulee ulos. Usein autosta kuitenkin astuu ihan tavallisen näköinen tallaaja. Siitä tulee jotenkin kummallinen olo.

God bless you all

Joten summa summarum, seuraavan kerran kun Suomessa ajelen satasen moottoritiellä kaheksaakymppiä ajavan mummon takana, aion nauttia ja muistella sitä *****tillistä liikennettä Etelä-Amerikassa. Ja hassuinta tässä on se että täällä itseasiassa koen mieheni ajotyylin turvalliseksi.

Ajakaahan turvallisesti ja pitäkää mukava viikonloppu!

-Miiau

Ps. Jos taksikuskitt ovat liikennesäännöistä piittaamattomia Suomessa, ei minun tarvinne mainita miten tämä asia on täällä.

Kuvapostaus arkkitehtuurista

Keskiviikosta on tullut yksi mun lempipäivistä. Silloin menen ostoksille läheiselle torille, joka järjestetään myös talvisin. Täällähän on alku syksy menossa, ja kuten Suomessa se tarkoittaa että puiden lehdet alkaa pikku hiljaa kellastumaan. Lämmintä on vielä onneksi. Tänäkin keskiviikkona otin suunnaksi tämän torin aikomuksenani ostaa viikon tuoreet vihannekset. Enää en jännitä torilla käyntiä niin paljoa kuin ensimmäisillä kerroilla. Pärjään kaupankäyntitilanteissa suhteellisen hyvin, vaikka välillä joudunkin toteamaan myyjälle etten ymmärrä mitä hän sanoo tai pyydän myyjää toistamaan sanottavansa. Syy miksi käyn torilla on se että hinnat ovat paljon halvempia kuin marketeissa. Lisäksi on paljon mukavempaa kävellä ulkoilmassa torilla kuin ahtaissa kaupoissa. Marketeissa tuntuu joskus että pää meinaa räjähtää, sillä ne on niin täynnä ihmisiä jättikärryineen.

Tomaatit täällä on niin herkullisia että teen nykyisin itse tomaattikastikkeenkin

Torille kävellessäni ihastelen aina suloisia pikku taloja. Olenkin keräillyt kuvia taloista, jotka ovat mielestäni viehttäviä tai omaavat jonkin erikoisen yksityiskohdan. Jatkan tätä keräilyä tulevaisuudessakin ja jaan silloin tällöin kuvat täällä. Sen siitä saa kun nai tulevan arkkitehdin, sitä alkaa itsekin väkisin kiinnittämään huomiota tähän asiaan enemmän. Pahoittelen joidenkin kuvien huonoa laatua.

Yhteinäisen kaupunkisuunnittelun puutteen vuoksi talot ovat hyvin erivärisiä ja tyyppisiä.

Monet talot on rakennettu täällä siinä mielessä että niiden väliin tai viereen on tulossa toinen yhtä suuri talo. Siksi kaikkien talojen sivuilla ei ole lainkaan ikkunoita. Tässä kuvassa on tosin vasemman puoleisella talolla on tosin pienet ikkunat.

Hevonen on kaiverrettu seinään. Kuvassa vasemmalla voi nähdä pulun kodin seinässä.

-Miiau

Girls' night out ja onnellisuushöpinää

Hola para todos!

Ihanaa viikonalkua kaikille! Hassua miten kiireiseksi sitä saa joskus ittensä vaikka mulla on kaikki maailman aika tänä vuonna. Toisaalta tykkään siitä enemmän kuin lööbailusta. Lööbaillessa musta usein tuntuu että haaskaan aikaa, vaikka joskus sekin on kiireisen ajanjakson päätteeksi kullan kallista.

Hiro ja Jama on lööbailun mestareita

Viikonloppuun mahtui kaupungilla kiertelyä, yhdet "katubileet" ja lapsen synttäritkin. Kävelimme kadulla 18 de julio, jonka Kilroy sanoo olevan Etelä-Amerikan kaunein katu. Mun mies hieman naureskelee tolle kuvailulle, mutta kadun loppu pätkä on tosi kaunis ja siellä voi ihastella vanhaa arkkitehtuuria. Katu johtaa Vanhaan kaupunkiin, josta kerroin toisessa postauksessani. Vanhan kaupungin ja edellä mainitun kadun arkkitehtuuri on hyvin espanjalais ja rankalais vaikutteista. Montevideo on alunperin espanjalaisten siirtolaisten asuttama, joten vanhan kaupungin arkkitehtuurin voidaan sanoa olevan perintö vanhoilta ajoilta. Kadulla voi nähdä toinen toistaan upeampia taloja. Kävellessämme sätin miekkostani useampaan otteeseen siitä miksei hän ole minua aikaisemmin tälle kadulle tuonut. Mutta toki on ihanaa saada tälläisia yllätyksiä ripotellen.

Ovia olen ihaillut monesti täällä

Mieletön yksityiskohta

Ja hei, mulla on nyt ainakin yksi oma ystävä täällä. Tuntuu hassulta sanoa noin, mutta niin se vaan on. Ystävystyminen ei ole minusta kauhean helppoa, sillä olen toisinaan hyvin ujo. Olen myös erakkosielu ja siten huono pitämään yllä montaa ystävyyssuhdetta samanaikaisesti. Pidän siitä että minulla on pari hyvää ystävää johon voin luottaa kuin kallioon. Nyt näiden persoonallisuus ominaisuuksien lisäksi asun toisessa maassa, jossa on erilaiset tavat. Olenkin siis aikas iloinen tästä yhdestä ystävästäni.

Kävelimme lauantaina myös "narripuiston" läpi

Lauantaina lähdimme tämän uuden ystäväni ja hänen kahden ystävänsä kanssa viettämään iltaa ulkona. Tällä kertaa pitkälti myös kirjallisesti ulkona. Menimme nimittäin erään opiskelija-asuntolan järjestämiin bileisiin, joiden idea oli saada kerättyä takuu vuokra kokoon. Talon asukkaat olivat bileitä varten koonneet kaikki huonekalunsa yhteen huoneeseen, jotta he saivat enemmän tilaa erilaisille diskohuoneille. Musiikki soi hyvin kovaa ja discovalot välkkyi aikaiseen aamuun saakka. Tämän lisäksi autotiestä vallattiin toinen kaista park ouria varten.Ohi kulkevat autot tuntuivat ottavan sen kuitenkin aika rauhallisesti. Ei kyllä huvittaisi asua tuon paikan naapurissa, sillä he kuulemma järjestävät bileitä hyvin usein. Vierailijana minulla oli kuitenkin hyvin hauskaa. Siitä on jo ehkä puoli vuotta, tai enemmän kun on viimeksi tultu tanssilattialla pyörittyä. Eniten kuitenkin nautin uuden ystäväni seurasta, oluesta ja rennosta ilmapiiristä. Ja toki herrasseuraakin olisi ollut tarjolla kattava valikoima, mutta minun elinikäisen pöytä-(ja sänky :P)varauksen täyttää armas aviomieheni. Aviomiehen poissaolo herätti jonkin verran ihmetystä ja minä yhtä ymmälläni tästä ihmettelystä vastasinkin että "It's girls' night out". Täällä kuulemma pariskunnat kyhnöttää enemmän kotona keskenään kuin Suomessa. Nyt olenkin miettinyt että mahdoin olla aikamoinen kummajainen mieheni mielestä monella tapaa suhteemme alkuaikoina. Nopeasti mieheni kuitenkin sai huomata että suomalaismiehet ovat paljon etäisempiä Suomessa kuin täällä. Eli aika rauhassa sitä saa baari-iltaa viettää Suomessa ilman että kukaan tulisi laukomaan iskurepliikkejä.

Tänään aloitin aamun siivoamalla, treenaamalla pilatesta ja kokkaamalla. Maanantaisin erityisesti ajattelen niitä aamuja Suomessa, kun olisin joskus töihin menon sijaan paljon mielummin jäänyt tekemään noita asioita kotiin. Ajattelemalla tätä saan hyvän fiiliksen päivään, vaikka siivoamista inhoankin. Luksusta. Aamupäivän askareiden jälkeen kävelin espanjan kielenopettajani luokse ja vietinkin siellä pari tuntia puhuen espanjaa! Siis minä oikeasti keskustelin hänen kanssaan kaksi tuntia eri aiheista. Toki se oli takkuilevaa ja kielioppivirheitä täynnä, mutta silti pystyimme puhumaan toisillemme ymmärrettävästi paljon ja se on tärkeintä. Englanti on toki apunamme, mutta sovimme että käytämme sitä vain jos emme mitenkään saa selitettyä asiaa toisella tavalla. Jee, edistystä siis.

Lihattomuus sopii mulle tosi hyvin, vaikka miehen laittamaa lihapullakastiketta onkin joskus ikävä.

Olen viime aikoina pyrkinyt ajattelemaan asioita enemmän positiivisesti ja huomaan sen todella auttavan saamaan hyvän olon. Haluan olla oman kehoni ja mieleni herra ja täten siis päättää miten elän. En kuitenkaan voi päättää että olen rikas tai ettei minulle ei koskaan satu mitään ikävää, mutta voin päättää miten suhtaudun asioihin. Voin kantaa oman korteni kekoon tehdäkseni maailmasta hitusen paremman, esimerkiksi elämällä ympäristöystävällisesti, ja sen pitäisi osaltani riittää. Yksi ihminen ei välttämättä pysty ihmeisiin eikä siitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Pyrin myös keskittämään ajatteluani enemmän siihen mitä minulla on ja olemaan niistä asioista kiitollinen. On päiviä jolloin tämä ajattelu vie enemmän energiaa, mutta sitten niiden jälkeen on monia päiviä jolloin riittää kun ajatus niistä vain käväisee mielessä. Olen tehnyt tätä ajatustyötä siitä syystä, että olen usein ollut ahdistunut jostakin. Huomasin että ahdistus usein kumpusi epävarmuudesta tai negatiivisen ajattelun kierteestä. Nyt tätä ajatustyötä tekemällä, tuntuu kun olisin löytämässä sisäisen rauhan. En sano ettenkö joskus sortuisi voivottelemaan jotakin, mutta nyt kun näin käy alan todella ajattelemaan syitä siihen miksi teen sitä. Samalla mietin niitä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi, ajattelen kuinka positiivisuus tekee minut onnellisemmaksi ja usein tämän ajatustyöskentelyn jälkeen huomaan oikeasti olevani onnellisempi. Huh, mikä ehkä jokseenkin sekava sepustus tästä tuli. Mutta jos sait selvää mitä yritän sanoa ja painit saman ongelman kanssa kuin minä tapasin painia, suosittelen kokeilemaan tätä ajatustyöskentelyä. Se oikeasti toimii. :)

Joskus kannattaa päästää sisäinen lapsi ulos leikkimään...

...ja intoilemaan karkkiomenoista uimarannalla.

-Miiau